Joulusatu 2025
Sata prosenttia ja plussa
Kaija marssi työpaikan liukuovista sisään ja kopisutti kengistä lumet. Parkkipaikalla oli ollut viisitoista senttiä lunta, eikä kukaan ollut kolannut pihaa, saati lakaissut portaita. Ei olisi kannattanut katkaista kolmen viikon etätyöputkea näin ennen joulua. Hyväksi havaitulla systeemillä olisi voinut mennä aattoon asti.
Aulan poikki kulki kuraisia kengänjälkiä. Outoa, että missään ei ollut lumimöykkyjä, saati sulaneita lammikoita. Kaija painoi hissin kutsunappia, mutta siihen ei syttynyt valoa. Oli pakko kivuta portaita pitkin kolmanteen kerrokseen.
Toimiston naulakossa roikkui vain yksi villatakki ja hattuhyllyllä nökötti kesältä unohtunut hellehattu. Lattia oli harmaansamea, pöly tarttui saapikkaiden pohjiin.
Pienenpienten askelten vana kulki ovelta sisätiloihin.
”Huhuu? Onko täällä ketään?” Kaijan ääni jäi kaikumaan toimiston seinille.
Kahvihuoneesta kuului rapinaa ja maiskutusta.
Kaija kirosi. Rottia! Olivat lähteneet liikkeelle, kun naapurissa vanha liikekiinteistö oli purettu niiden kodikkaan kellarin päältä. Nyt ne samperin siimahännät tuppasivat sisälle kaikkiin muihin rakennuksiin. Tietysti työkaverit olivat unohtaneet laittaa keksit jääkaappiin ja siivoojat olivat jättäneet biojätteet viemättä. Aina pitäisi olla paikalla katsomassa, että hommat tulivat tehdyksi.
Kahvihuone oli käytettyjen astioiden kaaos. Pöydällä oli kippoa ja kuppia, kulhoa ja vatia, tiskipöydällä röykkiö pesemättömiä lautasia. Kaija ei ollut tiennyt, että heidän toimistossaan ylipäänsä oli niin paljon astioita. Hän käytti vain omaa, nimikoitua kahvimukiaan, jos oli pakko tyytyä toimistokahviin.
Pöydän ääressä istui ventovieras hiippalakkinen punanuttu.
”Missä kaikki ovat?” Kaija kiekaisi. Sitten hän tajusi akuutimman ongelman: vieras toimistossa valvomattomana. Protokollan vastaista. ”Onko sinulla kulkulupaa?”
Punanuttu nosti päänsä. Hänellä oli sylissä valtavan suuri kirja ja kädessä iso mustekynä, sellainen vanhanaikainen, jollaiset kaivettiin esiin, kun otettiin kuva jostain merkittävän sopimuksen allekirjoitustilanteesta. Silloinkin nimikirjoitukset sutaistiin käytännöllisemmällä kynällä.
”Kulkulupa? Tietysti minulla on kulkulupa. Minulla on kulkulupa kaikkialle.” Punanuttu nappasi pöydänkulmalta puoliksi syödyn joulutortun, haukkasi siitä palan ja maiskutteli menemään. ”Vähän on kuivakkaa, mutta kyllä tätä syö.”
Lattialle lennähteli voitaikinan rippusia. Sinne ne asettuivat sulassa sovussa villakoirien ja vanhojen leivänmurenien sekaan.
”Mitä sinä täällä teet? Missä työntekijät ovat?” Jostain astiapinojen keskeltä vyöryi eltaantunut lemu. Kaijan ohimoa vihlaisi. Migreeni tästä vielä puuttui. ”Ja siivoojat. Toimisto näyttää siltä, kuin täällä ei olisi ollut ketään viikkoihin.”
Punanuttu pläräsi kirjaansa muutaman sivun, tökkäsi töppösormellaan kiehkuraisiin merkintöihin ja nyökkäsi.
”Aivan oikein. Viimeisimmät ihmishavainnot ovat kahden viikon ja kolmen päivän takaa.”
Kaija kärmistyi. Koko toimisto tyhjillään yli kaksi viikkoa! Hirvittävää haaskausta. Vuokrat ja tietoliikennekulut juoksivat, oli paikalla väkeä tai ei. Pelkät sähkön perusmaksut olivat niin suolaiset, että vähemmästäkin alkoi janottaa. Kaija avasi astiakaapin. Siellä ei ollut ainuttakaan puhdasta lasia, ei edes Kaijan omaa kahvimukia. Se tönötti tiskipöydällä, pohjalla oli sinisenä kukkiva homekerros.
”Joku on juonut minun kahvikupistani.” Kaija otti summamutikassa toisen jäljelläolevista puhtaista mukeista, aivan sama kenen se oli. Toimistolla ei ollut ketään. Ei sillä varmaan ollut väliä, kenen mukia hän lainasi.
Kaihoten Kaija katseli kahvinkeitintä, mutta pannun pohjalla oli sentti mönjää ja sen päällä höntiltä haisevaa kasvustoa. Pesemiseen menisi liikaa aikaa, ennemmin hän tilaisi alakerran baristalta noutokahvin. Latte macchiaton tai wiener melangen. Tai molemmat.
”Antero Mäentakanen”, hiippalakki ilmoitti.
”Kaija Kataja, hauska tutustua”, Kaija sanoi automaattisesti, vaikka hänestä ei todellakaan ollut tänään hauska tutustua yhteenkään ylimääräiseen ihmiseen eikä varsinkaan toimistolla. Töiden näkökulmasta oli huomattavasti helpompaa, kun työpaikka oli tyhjillään: kerrankin saisi hoidettua hommia ilman häiriöitä.
”Tarkoitan, että Antero Mäentakanen joi viimeksi kahvikupistasi.” Punanuttu osoitti kirjaansa. ”Antero oli niitä viimeisiä ihmisiä, jotka toimistolle tulivat. Hän seisoi astiakaapin edessä ihan samalla lailla kuin sinä äsken, otti sinun mukisi ja sanoi, että eipä se varmaan haitannut, kun pomo ei kumminkaan ollut toimistolle tulossa.”
”Vai niin hän sanoi.” Kaija mutristi suutaan. Hän ei muistanut, että toimistolla olisi ollut ketään Anteroa saati Mäentakasta, mutta ei hän kyllä totuuden nimissä muistanut puolienkaan alaistensa nimiä. Turha niitä oli opetella: jos hommat eivät hoituneet, konttorirotta potkaistiin pihalle ja otettiin uusi tilalle. Tulijoita oli jonoksi asti.
Nyt näytti siltä, että tarvetta olisi antaa lopputili melkoiselle joukolle. Eivät kai alaiset kuvitelleet, että voisivat viettää päivänsä kotisohvalla lekotellen ja palkka silti juoksisi?
”Täällä ei siis ole ollut ketään kahteen viikkoon?” Kaija varmisti punanutulta.
”Kahteen viikkoon ja kolmeen päivään. Mutta siinä oli ensin viikonloppu, joten en minä silloin täällä ihan koko päivää viitsinyt vartoilla. Aika kuollutta tässä talossa on lauantaisin ja sunnuntaisin tavannut olla. Itse asiassa perjantain puolestapäivästä alkaen. Mutta sitähän sinä et voi tietää, kun et koskaan perjantaisin ole täällä ollut.”
Kaija suoristi ryhtiään. ”Anteeksi kuinka?”
Punanuttu naputteli kirjaansa sormellaan. ”Niin minun muistiinpanoissani lukee. Elokuun viimeinen perjantai. Kaija ei ole paikalla.”
”Silloin oli venetsialaisviikonloppu. Oletko sinä vakoillut minua?”
”Lokakuun ensimmäinen perjantai. Kaija ei ole paikalla.”
”Kävin teatterissa. Onko pääjohtaja laittanut sinut asialle?”
”Marraskuun toinen perjantai. Kaija ei ole paikalla.”
”Silloin oli… enpäs nyt muistakaan. Mutta kyllä minä töitä olen tehnyt, tietysti olen! Etäpäivä silloin tällöin pitää produktiivisena.”
”Marraskuun viimeinen perjantai. Kaija ei ole paikalla.”
”Piti pakata. Lähdin Lappiin. Etätöihin siis. Täällä ei ollut yhtään lunta. Vähemmästäkin vetää mielen matalaksi.”
”Ja sen jälkeen joka päivä: Kaija ei ole paikalla. Ennen kuin tänään.” Hiippalakki otti isokokoisen kynänsä ja pyöritteli vaivalloisen näköisesti hieroglyfejä kirjan tyhjälle sivulle.
”Kyllä meillä on etätyöt ihan sovittuja juttuja”, Kaija huomautti. ”Sitä paitsi Lapissa on rauhallisempaa kuin täällä, ainakin jos ei mene niihin turistirysiin, missä julkkiskokit ja jalkapalloilijat pyörivät. Minä olin koko ajan nopeiden tietoliikenneyhteyksien päässä. Työpisteeni on siellä, missä tietokoneeni on.”
Punanuttu nyökytteli hajamielisesti. Lopulta hän iski kynällä pisteen lauseen loppuun ja haukkasi vielä yhden joulutortun sakaran.
”Niin ne muutkin sanoivat, kun lähtivät toimistolta”, hiippalakki selosti suu täynnä joulutorttua. ”Tosin ne eivät puhuneet Lapista vaan omasta kodista. Kuulemma parempi työrauha. Ja palaverien tauoilla voi pistää pyykit narulle.”
”Se nyt ei käy laatuun!” Kaija älähti. ”Ei työaikaa sovi kotitöihin käyttää. Siksi minäkin menin Lappiin. Ei tule kiusausta tehdä kotihommia kesken etätyöpäivän.”
Punanuttu tunki suuhunsa joulutortun hilloisen keskustan. Maiskaukset kaikuivat tyhjässä toimistossa.
Kaija tarvitsi kipeästi kahvia. Kuiva-ainekaapissa oli vain kahvipaketin jämät. Eikö kukaan ollut tosiaan varmistanut, ettei kahvi lopu kesken? Tänään olisi kelvannut jopa tarjousjuhlamokka.
”Millä virkanimikkeellä sinä täällä olet? Tarkastaja? Valvoja?” Kaijan tuli vuoroin kylmä ja kuuma. Nähtävästi hänellä oli jäänyt lukematta jokin muistio, jossa oli kerrottu, että etätöitä tarkkailtaisiin tavallista tarkemmin. Kaija oli kyllä ilmoittanut asianmukaisesti olevansa työmatkalla tai jos nyt ei suorastaan työmatkalla, niin ainakin matkalla, jonka aikana hän tekisi normaalisti työtä. Ei sellaisesta voinut saada pääjohtajalta noottia. Sitä paitsi pääjohtaja itsekin oli ollut viimeisen kuukauden Balilla päätellen kasvoille ilmestyneestä rusketuksesta ja niistä lyhythihaisista kauluspaidoista, joita hän piti videopalavereissa.
Punanuttu nykäisi takkinsa kaulusta suoremmaksi. ”Muistiinmerkitsijä”, hän ilmoitti arvokkaasti.
”Ja mitä sinä merkitset muistiin?”
”Kaikenlaista! Tuhma vai kiltti, noin alkajaisiksi. Mutta ihan hiljan tämä työ on muuttunut paljon haastavammaksi.” Punanutun poskille nousi takin väriset täplät. ”Enää ei riitä, että merkitään plussaa tai miinusta. Nyt pitää ryhmitellä viisiportaisen asteikon mukaan. Korkein viisi prosenttia pääsee erinomaiseen, seuraavat kymmenen prosenttia korkeatasoiseen kategoriaan.”
”Ai prosentteina oikein jaotellaan?”
”Siinähän se! Hirveää hommaa! Ei enää arvioida yksilöllisesti, vaan pitää verrata muihin. Toki valtaosa, tarkkaan ottaen kuusikymmentä prosenttia, määritellään tavoitetasolle, mitä se ikinä meidän kirjoissa tarkoittaakaan, mutta sitten on se sakki, johon pitää luokitella neljännes koko kööristä”, punanuttu selosti niin kiihkeästi, että hiippalakki keikahti vinoon. ”Kahdellakymmenellä prosentilla täytyy olla kehitystarvetta, ja viisi prosenttia tulee rankata merkittävän kehitystarpeen ryhmään. Viisi prosenttia!”
”Kuulostaa kamalalta.” Kaija melkein tunsi sympatiaa muistiinmerkitsijää kohtaan. Onneksi hänen ei tarvinnut arvioida alaisiaan, riitti, että sai pidettyä heidät työn touhussa. Josta tuli mieleen, että missä –
”Vähän niin kuin ylioppilasarvosanojen jakauma”, punanuttu jatkoi palopuhettaan. ”Otetaan Gaussin käyrä ja asetellaan pisterajat sen mukaan. Normaalijakauma – pyh ja pah, jos minulta kysytään! Ei voi ihmisiä pisteyttää ja arvottaa suhteessa muihin. Ei sillä lailla saada kilttejä lapsia ja aikuisia.”
”Jos sinulla siellä on muistiinmerkittynä kaikki, niin et millään viitsisi kertoa, milloin –”
Punanuttu heilautti kättään niin rivakasti, että pöydälle aseteltu mukitorni huojahti.
”Ja nyt vasta tämä homma on vaikeaksi mennyt. Miten minä voin raportoida, kuka ansaitsee lahjat, kun porukka ei ilmaannu työpaikalle. On hirveän hankala todistaa, ketkä ovat tuhmia ja ketkä kilttejä, kun kaikki ovat lähteneet etätöihin eivätkä ole konttorissa, missä minä voisin tehdä havaintoja heidän kiltteysasteestaan!”
”Siis vakoilla?”
Punanuttu ponkaisi seisomaan, niin että paksu kirja tömähti lattiaan.
”Me emme vakoile. Hävytön vihjaus!” Hiippalakki heilahteli rytmikkäästi, kun muistiinmerkitsijä marssi edestakaisin pöydän vieressä. Lattian pölykerrokseen ilmestyi jono pieniä jalanjälkiä. Joulutortun murenat murskautuivat pikkuisten saappaiden alla. ”Emmekä me todellakaan kurki ikkunoiden takana, kuten joissain lähteissä väitetään. Kyllä me toimimme ihan avoimesti ja tietosuojalain päivitettyjen pykälien mukaan.”
Muistiinmerkitsijä alkoi käydä niin kuumana, että Kaija katsoi parhaaksi viilentää tilannetta hieman. Hän aukaisi jääkaapin. Se oli virhe. Karmea löyhkä tulvahti ilmoille.
”Mitä pentelettä?” Kaija älähti ja paiskasi saman tien oven kiinni. Aivan kuin jääkaappiin olisi kuollut rotta. Kaija toivoi hartaasti, että kaapissa ei ollut rottaa, ei elävää eikä kuollutta.
Hiippalakki klonksautteli kieltään. ”Ai ai ai, tuosta manauksesta tuli heti miinusta. Kyllä pitäisi muistaa asiallinen kielenkäyttö työyhteisössä.”
”Missä työyhteisössä? Täällä ei ole ketään muita kuin sinä ja minä.”
Punanuttu ei kuunnellut. Hän oli avannut valtavan kirjansa ja selasi kiihkeästi sivuja. Lopulta hän pysähtyi puolityhjälle aukeamalle. ”A-ha!” muistiinmerkitsijä hihkaisi ja ryhtyi merkitsemään muistiin.
Hirveä haju leijui ilmassa. Kaija kävi säätämässä ilmastointia maksimille. Toivottavasti tymäkkä katku ei tarttuisi hänen neulepuseroonsa. Missä ihmeessä siivoojat olivat? Kaija raportoisi siivouspäällikölle välittömästi kaikista laiminlyönneistä, mitä hän oli havainnut. Siinähän merkitsisivät muistiin kaikki kiistattomat laiminlyönnit. Ehdottomasti merkittävää kehitystarvetta.
”Ei hyvältä näytä.” Punanuttu pudisti päätään.
”Mikä?” Kaija kysyi – enemmän kohteliaisuuttaan kuin kiinnostuksesta.
”Tämä sinun tilastosi.”
Äkkiä Kaija oli hyvin kiinnostunut. ”Mikä minun tilastoni?”
Punanuttu töpötti kirjan sivua etusormen päällä. ”Kaikki nämä sinusta muistiin merkityt asiat. Näitä on melkoisesti.”
”Et kai sinä minua arvioi?” Kaija kauhistui.
”En tietenkään”, muistiinmerkitsijä ilmoitti. ”Minä vain kirjaan ylös. Arviointi on ihan muiden tyyppien hommaa. Minä vain suoritan alustavan haarukoinnin. Pihkuran viisiportainen luokittelu!”
Nyt Kaijalla oli kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Nähtävästi kaikki, mitä hän oli tehnyt ja ollut tekemättä, menisi suoraan pääjohtajan korviin. Siihen Kaija ei ollut varustautunut. Hän oli tottunut yksikön johtajan autonomiaan, tekemään päätöksiä oman toimivaltansa rajoissa ja johtamaan omia alaisiaan kuin… no, omia alaisiaan. Jos hän päätti olla etätöissä, niin samper– sipuli sentään, hän oli etätöissä! Ei se yhdelle muistiinmerkitsijälle kuulunut.
”Mihin ryhmään sinä minut haarukoisit?” Kaija tiedusteli varovaisesti.
”Vaikea rasti, vaikea rasti.” Punanuttu pudisteli päätään niin, että hiippalakki huojahteli. ”Vanhaan aikaan tämä olisi ollut selvä peli, kun tarvitsi vain erotella tuhmat ja kiltit. Mutta tämä uusi prosenttisysteemi on hankalampi. Läsnäolijoista sinä kuulut samaan aikaan sekä parhaaseen viiteentoista prosenttiin, keskimääräiseen kuuteenkymmeneen että kehitystarpeiseen kahteenkymmeneenviiteen. Sinä kun osut olemaan ainoa toimistolla, niin minulla ei ole ketään, keneen verrata.”
”Mutta lopputuleman pitää olla aina sata prosenttia”, Kaija summasi.
Muistiinmerkitsijä nyökkäsi niin innoissaan, että hiippalakki keikahti hänen silmilleen. ”Juuri niin! Aina pitää päästä sataan prosenttiin. Merkitsen heti kirjoihini sinulle plussan.”
Plussa kuulosti positiiviselta. Kaija koetti kurkottaa, jotta näkisi kirjan muut merkinnät, mutta ei saanut niistä selvää. Perh– voi pihkura sentään!
”Mitä toimenpiteitä pääjohtaja tämän kirjanpidon pohjalta aikoo toteuttaa? Onko kyse ihan vain joulubonuksista vai radikaalimmista toimenpiteistä?”
Punanuttu röhähti nauruun. Hän paukutti kämmenellä pöydän kantta niin, että pöydän astiapinot kilisivät. ”Pääjohtaja! Ja joulubonuksia! Voisihan niitä noilla nimillä kutsua. Bonuksia, hyrsykkä hölisköön! Kyllä meidän pääjohtaja tästä innostuu.”
Kaija suoritti pikaisen päässälaskun. Jokaisella laskentatavalla hän oli sata prosenttia läsnäolijoista, joten mahdollisuus päästä parhaaseen neljännekseen ei parantunut millään matemaattisella keinolla.
Mutta onneksi oli lahjonta.
”Miten on, maistuisiko kahvi? Tai glögi? Tai ehkä piparkakkupannacotta?”
Punanutun kasvot levisivät hymyyn.
”Kyllä kiitos! Siinä järjestyksessä!”
Kaija kaivoi puhelimen ja nappasi pikavalinnasta alakerran baristan. Luuri korvalla hän ryhtyi latomaan lautasia ja kahvimukeja astianpesukoneeseen. Ihan vain varovasti sivusilmällä hän vilkaisi, mitä hiippalakki merkitsi muistiin isoon kirjaansa.
Se oli selvä plussa.
© Inka Vilén 2025