Joulusatu 2015

Saara katseli miten tuli tarttui kynttilän sydämeen. Ensin liekki vähän arastellen kierteli sydänlankaa, käpertyi pieneksi siniseksi keräksi. Mutta pienen hetken päästä se alkoi kasvaa. Lopulta Saara otti kätensä pois liekin ympäriltä, laittoi kynttilän lyhtyyn ja jäi katsomaan lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa hyisestä tuulesta huolimatta.

Kolmen päivän päästä olisi joulu. Kunnon talvi antoi odottaa, mutta kylmyys oli jäätävää. Saara mietti, että hänen sisintään oli jäätänyt koko syksyn. Tuntui kuin koko sisin olisi ikiroudassa.

Yksinäisyys, hän pohti, se on pahinta. Se, että kaikki ystävät ovat jossain kaukana. Joskus olisi kiva istua saman pöydän ääreen juomaan kuppi teetä ja turisemaan jonninjoutavia tai syvällisiä, kummin vain. Mutta matka sen saman pöydän ääreen oli niin pitkä.

Saara raahusti ovelle, harjasi tuulen pöllyttämät kevyet hiutaleet portailta ja kopisteli lumenhituvat kengänpohjista. Sisällä hän veti jalkaan varmuuden vuoksi toisetkin villasukat ja napsautti vesipannun päälle. Kylmät sormet, lämmin sydän, vai miten se meni, hän hymähti. Ei se sydän siitä lämpene, vaikka sormeni olisivat jääkalikoina. Saara painoi kämmenensä vesipannun kylkiin. Hitaasti lämpö siirtyi ihon alle ja lähti virtaamaan käsivarsia pitkin.

Hän kaatoi vettä teemukiin, heitti teepussin likoamaan ja pyöräytti pari kertaa lusikalla. Sitten hän veti tuolin alleen ja kietoi sormensa mukin ympärille. Ulkona alkoi jo hämärtää. Hiljaisuus kietoutui harteille.

Tee alkoi olla jo turhankin tummaa, pussi pitäisi nostaa pois. Hän ei halunnut irrottaa otetta mukista. Lämpö hohkasi edelleen sormien iholla.

Kännykän merkkiääni kilahti. Nääh, kuitenkin jokin uutisohjelman hälytys. Saara ei jaksanut nousta. Kynttilän liekki jatkoi aaltoilemistaan.

Kännykkä kilahti toisen kerran. Ja sitten kolmannen. Ja vielä pari kertaa. Kai sitä on pakko nousta katsomaan, hän tuumasi. Kännykässä oli viisi viestiä. ”Keitä pannullinen teetä!” sanottiin ensimmäisessä viestissä. ”Avaa tietokone!” komennettiin toisessa. ”Varaa vähän evästä!” ohjeisti kolmas, ”Kietoudu vilttiin!” määräsi neljäs. ”Sytytä kynttilä!” määräsi viimeinen.

Saara hymähti. No hyvä on, tehdään näin. Hän kaatoi mustuneen teen pois, keitti uuden pannullisen, napsautti tietokoneen auki, kääriytyi vilttiin ja istuutui teen kanssa tietokoneen ääreen. Lopuksi hän sytytti kynttilän pöydälle. No niin, mitäs nyt?

Ruudulle aukeni Skype. Rakas ystävä maailman ääristä soitti.
”Hei! Ei ole juteltu pitkään aikaan!” hän huudahti. Saarasta tuntui kuin välillä olleet kilometrit ja vuodet olisivat kadonneet.
”No ei olekaan. Mitä sinulle kuuluu?”

Puoli tuntia ja kaksi teekupillista myöhemmin ystävä sanoi kuulumisiin. Saaran mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea – miten ihana olikaan pitkästä aikaa puhua, ja miten haikeaa oli, että välimatka kasvoi taas puhelun lopettamisen jälkeen.

Saara ei ehtinyt edes miettiä sulkevansa konetta, kun uusi soitto tuli. Toisen rakkaan ystävän ääni helähti kirkkaana. ”Kun en voi olla siellä, halusin soittaa. Ehditkö juttelemaan?”

Kun kolmas soitto tuli heti edellisen perään, Saara alkoi epäillä jonkinlaista salaliittoa. Ei voinut olla sattumaa, että vuoden pimeimpänä päivänä kaikki hänen ystävänsä soittivat peräkanaa. Viidenneltä soittajalta hän yltyi tivaamaan asiaa. ”No kun me kaikki tiedetään, että tämä pimeys käy sinun voimillesi, ja me kaikki haluaisimme olla siellä sinua piristämässä. Mutta kun emme sinne keittiön pöydän ääreen itse pääse, niin järjestettiin tällainen soittorinki.”

Viimeisen puhelun jälkeen Saara kietoi ylleen talvipompan, veti jalkaansa talvisaappaat ja käteen paksut villalapaset. Taivas oli jo musta, mutta tähdet heräilivät pikkuhiljaa ja kuunsirppi nousi taivaanrantaan. Valkoinen ohut höytyvä kirkasti maan.

Saara katseli lyhdyssä lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa tuulesta huolimatta. Mutta enää tuuli ei tuntunut hyiseltä eikä viima värisyttänyt hänen selkäänsä. Hän saattoi olla tänä jouluna yksin, mutta nyt hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Koko syksyn syventynyt ikirouta oli alkanut sulaa. Sitä paitsi kesäänkään ei ole enää pitkä matka.

Taivaalle kuunsirpin viereen oli syttynyt kirkas tähti.

© Inka Vilén 2015