Kolumni Sompiossa 1.9.2008
Filminpätkiä, luuppeja, kuivuneita mustekyniä. Puoliksi käytettyjä lehtiöitä, tyhjiä filmirullia, pinoittain lehtien vanhoja numeroita. Sellainen oli paikallislehden toimitus kaksikymmentä vuotta sitten.
Pikku-uutisia, kunnallispolitiikkaa, skuuppeja ja kolumneja – sodankyläläistä elämää Sompion sivuilla.
Kasvoin Sompion kyljessä. Kaikki tunsivat toimittajan, toimittaja tunsi kaikki. En muista juuri ihmisiä, en tapahtumia, en oikein juttujakaan. Muistan toimituksen ja tunnelman; siinä oli lehdenteon makua.
Ensimmäinen toimitus oli Unarintien ja Lapintien risteyksessä. Vihreät sohvat upottivat ja ilma oli tunkkainen. Silloin tupakansavu oli erottamaton osa toimitusmiljöötä.
Minä aloitin koulun, isä Sompion. Muistoissani isäni Tauno Vilén on aina päätoimittaja, kameralaukku olalla.
Toimitus muutti linja-autoaseman viereen. Uudessa toimituksessa oli hienoja laitteita: kopiokone, faksi, kuvien vedostuslaitteet.
Sähkökirjoituskoneita oli kevyt naputtaa, ja mikä hienointa, niillä sai poistettua lyöntivirheet!
Jutut kirjoitettiin koneella tekstilomakkeelle, jossa oli ylhäällä Sompio-logo ja sivussa leveä marginaali ladontamerkinnöille. Kirjoittaminen aloitettiin otsikosta ja lopetettiin viimeiseen pisteeseen. Joskus tekstiä muokattiin leikkaamalla ja liimaamalla – siis saksilla ja liimapuikolla.
Tane piirsi lehden seeman, taittomallin. Hän laski, paljonko juttu vie ladottuna tilaa, millä pistekoolla otsikko ladotaan, kuinka monelle palstalle kuva laitetaan. Minä istuin monta iltaa mainoslista edessäni ja ruksailin pois seemaan piirretyt. Faksi ruksutti valmiit paperit painoon.
Pimiön oven takaa lemahtivat tunkkaiset kemikaalit. Mustavalkoinen filmi kelattiin rullasta auki, ripustettiin kiinnikkeisiin ja laitettiin ensin kehitysliuokseen, sitten kiinnitteeseen ja lopuksi huuhdeltiin.
Joskus filmi tipahti altaaseen, ja säkkipimeässä sen metsästämiseen tarvittiin kättäpidempää.
Kirjoitin ensimmäiset juttuni Sompioon. Sodankylässä oli raveja useammat vuodessa, pääsiäisestä syksyn korvalle.
Kerran nakuttelin omalla metallirunkoisella kirjoituskoneellani ravien tapahtumat jutuksi, ja siitä se alkoi. Sillä tiellä ollaan.
Toimituksen eteisaulassa oli iso pöytä. Sanomalehdet ja kahvimukit työnnettiin sivuun, kun pelattiin tuppea. Muistikuvissani pelikortit liittyvät yhtä kiinteästi lehdentekoon kuin juttukeikat, puhelinhaastattelut tai kirjoituskoneen tulitus.
Jutunteossa tärkeintä on olennaisen suodattaminen, uutisen kärjen löytäminen, rakenteen hahmottaminen. Sitä ei tapahdu tyhjää paperia tuijottamalla.
Tanen tapana oli keskittyä tupenpeluuseen ja päästää alitajunta hommiin. Kun ajattelutyö oli tehty, hän istui kirjoituskoneen ääreen ja naputti tekstin siltä istumalta valmiiksi, näennäisen helposti.
En koskaan oppinut pelaamaan tuppea yhtä hyvin kuin isä.
Kolumni julkaistu Sompiossa 1.9.2008
© Inka Vilén 2008